Otteita melkein-elämisen liepeiltä

Odotuksia
ja odotus

että pääsisi pois siitä mikä ei ole itse

ja pelkoja
ja aavistus

että se kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, niin helppoa


Juon vihreää teetä, pakoilen tehtäviäni. Pyykit riehuvat koneessa omillaan, minun ei tarvitse niitä vahtia. Olen kipeä, olen väsynyt, olen turhautunut. En ole omalla tielläni. Ja pelkään etten osaa taistella itseäni sinne minne todella tahdon.

Herään aamuisin kuin johonkin välivaiheeseen, elämään, jossa ajattelen viipyväni vain hetken. Ja kuitenkin sen eläminen verottaa voimiani niin paljon, etten jaksa nähdä tarpeeksi vaivaa päästäkseni kiinni siihen, mitä todella haluan. Ajattelen välivuotta, taukoa, mahdollisuutta keskittyä, mahdollisuutta valmistautua. Enkä kuitenkaan tee sitä, en ainakaan vielä. Mikä minua pidättelee?

Ja sitten saan viestin. "Olen valmis, lähden tulemaan sinne." Ja kaikki turha purkautuu ympäriltä, sotku näyttää harmonialta, vääräkin tie arvokkaalta kokemukselta joka kannattaa elää täysillä kunnes todella tajuaa päästää siitä irti. Jäljelle jää ihana ymmärrys siitä, kuinka

minun valintani
ovat mahdottoman monilta osin

minun käsissäni.

Hallan syleilemistä öistä

Minun on yksinkertaisesti pakko saada nukkua


mutta kuinka unohdetaan kuuraiset puut
ja kuinka valtavan kaunis kaupunki
kuinka unohdetaan edes hetkeksi

Haluan luokseni miehen,

joka suuteli minua rautatieasemalla
sirkuksen jälkeen Kaapelitehtaalla
suuteli minua metron luona, piti siinä kauan ja



oli paljon muttei ollut liikaa