19.3.2010 - Minna Canthin, tasa-arvon ja surun päivä

Tänään taivas on jäähtynyttä hiiltä
se on kylmä
ja se on matalalla


Minä pukeudun sinun vanhoihin kenkiisi
sanon niille:

viekää


Mietin, mille mahdoit viimeiseksi nauraa
- nauroitko ohi syöksyvän linnun varjoa talon seinässä
nauroitko sinuun puiston katveessa kompastunutta miestä

nauroitko ihanaa tuulen tuntua ylimmän kerroksen ikkunalla
katsoitko alas
kaipasitko hiljaa


Mietin, mitä sanoisit kaikesta siitä itkusta
joka valtasi taloja nukahtavan avaruuden alla

kun aikaa ei enää ollut



mitä nauroitkin,
mitä sanoisitkin,


se kaikki on vielä pitkään tässä


tuudittaa uneen vapisevat, pitää itkeviä sylissä
kuin itse pitelisit heitä

Kuinka nopeasti kävi

Maailma oli
ja elämä


niin naurettavan pieni
ja pitkän aikaa
- tai ainakin siltä se sai itsensä tuntumaan -

myös kauhean kipeä

Eräänä iltana minä heräsin

käsivarsilta
sylistä
viereltä

ja sinä olit ehtinyt muuttaa kaiken
- hakea minut sinne missä uskallan vihdoinkin sanoa


että sinua minä tarvitsen

Älkää hyvänen aika tehkö sitä virhettä

En voi olla ihmettelemättä, mikä tätä maata vaivaa. Jokin aika sitten kuulin Heinolasta uutisen, jota ei terveellä järjellä voi eikä halua käsittää. Oikeastaan uutinen sai minut hyvin surulliseksi. Nyt siitä on pakko kirjoittaa. Reumasäätiön sairaalan toiminta uhataan lopettaa, koska se ei säästösyistä saa kunnilta maksusitoumuksia.

Onko todella niin, että Suomen ainoa vaikeiden tuki- ja liikuntaelinsairauksien vankkumaton osaamiskeskus on oikea säästökohde? Yksin nivelreumaan sairastuu vuosittain 40 000 ihmistä, Suomessa 2000-3000. Sairaus ei siis ole harvinainen, muttei se ole helppokaan. Kun saman katon alta löytyvät tämän erikoisalan parhaat ammattilaiset, heidän hajottamisensa ympäri maata tuskin on kauhean viisas veto.

Parasta, mitä sairastuneelle voi tapahtua, on hyvä lääkäri. Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta mahdottoman paljon on lääkäristä kiinni. Moni on löytänyt Reumalta apua, jonka kaltaista ei muualla mitä todennäköisimmin ole tarjolla. Kuinka moni terveysasemalääkäri osaa lähettää sinut juuri oikeiden ihmisten luo kun ei ole enää yhtä tiettyä paikkaa, josta heidät löytäisi?

Jo pihassa on se tuntu. Jo lapsena. Tunne siitä, että on oikeassa paikassa, että täältä saa apua ihan oikeasti. Ei niin kuin terveysasemilla tai keskussairaaloissa jonottaessa - kuinka joka kerta pelkää, että tällä kertaa uusi, tuntematon lääkäri muuttaa jälleen diagnoosiasi ja hoitoasi, että jälleen kerran saat vain nimellistä apua ja todellisuudessa heräät aamuisin taistelemaan äitisi kanssa jalkojasi liikkeelle jotta voisit kävellä vessaan, kun muut ala-asteikäiset voivat vaikka juosta heti herättyään.

Sairastuneiden lasten ystäville sairaus on vieras. Eivät he tarvitse sitä enää lääkäriltä. Eivätkä aikuiset. Riittää alituinen, mielen perukoilla asustava pelko siitä, kuinka herätessä omat jalat eivät enää kannakaan. Kuinka omat raajat eivät enää riitä.

Ei näiden pelkojen tarvitse olla totta. Pelastakaa Reumasäätiön sairaala.