En voi olla ihmettelemättä, mikä tätä maata vaivaa. Jokin aika sitten kuulin Heinolasta uutisen, jota ei terveellä järjellä voi eikä halua käsittää. Oikeastaan uutinen sai minut hyvin surulliseksi. Nyt siitä on pakko kirjoittaa. Reumasäätiön sairaalan toiminta uhataan lopettaa, koska se ei säästösyistä saa kunnilta maksusitoumuksia.
Onko todella niin, että Suomen ainoa vaikeiden tuki- ja liikuntaelinsairauksien vankkumaton osaamiskeskus on oikea säästökohde? Yksin nivelreumaan sairastuu vuosittain 40 000 ihmistä, Suomessa 2000-3000. Sairaus ei siis ole harvinainen, muttei se ole helppokaan. Kun saman katon alta löytyvät tämän erikoisalan parhaat ammattilaiset, heidän hajottamisensa ympäri maata tuskin on kauhean viisas veto.
Parasta, mitä sairastuneelle voi tapahtua, on hyvä lääkäri. Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta mahdottoman paljon on lääkäristä kiinni. Moni on löytänyt Reumalta apua, jonka kaltaista ei muualla mitä todennäköisimmin ole tarjolla. Kuinka moni terveysasemalääkäri osaa lähettää sinut juuri oikeiden ihmisten luo kun ei ole enää yhtä tiettyä paikkaa, josta heidät löytäisi?
Jo pihassa on se tuntu. Jo lapsena. Tunne siitä, että on oikeassa paikassa, että täältä saa apua ihan oikeasti. Ei niin kuin terveysasemilla tai keskussairaaloissa jonottaessa - kuinka joka kerta pelkää, että tällä kertaa uusi, tuntematon lääkäri muuttaa jälleen diagnoosiasi ja hoitoasi, että jälleen kerran saat vain nimellistä apua ja todellisuudessa heräät aamuisin taistelemaan äitisi kanssa jalkojasi liikkeelle jotta voisit kävellä vessaan, kun muut ala-asteikäiset voivat vaikka juosta heti herättyään.
Sairastuneiden lasten ystäville sairaus on vieras. Eivät he tarvitse sitä enää lääkäriltä. Eivätkä aikuiset. Riittää alituinen, mielen perukoilla asustava pelko siitä, kuinka herätessä omat jalat eivät enää kannakaan. Kuinka omat raajat eivät enää riitä.
Ei näiden pelkojen tarvitse olla totta. Pelastakaa Reumasäätiön sairaala.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti