Rakkaudella, ykköskahvin joo-joo

Kaupunginteatteri. Henkilökunnan ovi.

Tervehdit pakkasen puremana aina yhtä iloista, vaaleata kiharapilveä kantavaa naista (no, ei siellä kopissa ihan aina ole sama naama). Hän tekee työpöytänsä äärellä jotakin salaperäistä (todennäköisesti painaa nappia, mutta et sanalla sanoen koskaan ole nähnyt kyseistä toimenpidettä) jotta oven lukitus poistuisi. Kiität naista ja kävelet sisään.

Matkalla alimpaan kerrokseen kohtaat vain muutaman ihmisen. Joka kerta pohdit, pitääkö/voiko/kannattaako/uskaltaako heitä tervehtiä, kumman kuuluisi tervehtiä ensin, onko kyseessä näyttelijä, ohjaaja, puvustaja, siistijä, talonmies vai kenties tuleva esimiehesi. Todennäköisesti päädyt hymyilemään vaivautuneesti, mumisemaan jotain mitä kenenkään on mahdotonta kuulla saati ymmärtää ja painelet omia teitäsi pukuhuoneeseen.

Pukuhuoneessa haisee pahalle. Vaatteet ovat työvuorojen saatossa imeneet kaiken mahdollisen hajun itseensä, ympäriinsä lojuvat sukat ja kengät tuoksahtavat hielle, eikä huoneen suhteellisen korkea lämpötilakaan juuri auta asiaa. Kuorit itsesi paikallisiin lämpöasteisiin sopivalle tasolle ja heität niskaasi Lindströmin sarjatuotantovaatteet. Tosi hienot ja täydellisesti istuvat tietenkin. Joku ryntää huoneeseen ilmeisen tietoisena siitä, että oma vuoro alkaa minuutin päästä. Onneksi vaatteidenvaihdon jälkeen tarvitsee kiivetä vain kolmanteen kerrokseen. Vilkaiset mennessäsi peiliin. Ei olisi kannattanut. Mutta Sodexo-pinssi suoraan ja tossua toisen eteen vain.

Kaava on aina sama. Tilannekatsaus, alitajuinen itsensäkokoaminen, päätöksenteko, toiminta ja delegointi. Luet illan työpisteesi listasta, painelet kärryn luokse, kasaat siihen kaiken tarvittavan ja kolistelet kärry muassasi määrätylle pisteelle haettuasi matkalla jäitä kirkuvanväriseen muovilootaan. Laitat pisteen kasaan, mumiset muiden tahdissa erinäisiä sanoja kuten prikka, loto, kuohupakki, viinamitta, systec, leivari ja laskuissa haahuillessasi ympäri pistettä, tuijotellessasi kaappeihin kuin odottaen ajatusten selkenevän sillä tavalla ja nostellessasi ja siirrellessäsi kaikennäköistä ympäri pöytiä. Kaadat viinaa, asettelet lautasia, kippaat manteleita ja rusinoita kuppeihin. Kello käy ja vesipistekin pitäisi täyttää. Kaikki kuitenkin hoituu ajallaan, ja homma alkaa virrata samaa tahtia asiakkaiden kanssa. Paitsi jos joudut väliaikatarjoilujen ennakkomyyntiin, mitä et todellakaan toivo - etenkään krapula-aamuna.

Päivä menee eteenpäin vauhdilla. Muutaman tunnin aikana käyt helpostikin läpi skaalan epätoivosta helpottuneisuuteen, ärtymyksestä hallitsemattomaan nauruun (etenkin jälkimmäisestä kiitos työkavereillesi) ja uskomattomasta tökkimisestä todelliseen flow'hun. Viivyttelet, juokset kuin hullu varoen pudottamasta muutamaakymmentää viinilasia, tunnet itsesi rikkinäiseksi levysoittimeksi hokiessasi "kuusi euroa, kiitos" ja lopunperin nautit siitä, että asioilla on kaava. Se tuo mukavasti yleisen puheenaiheen mihin tahansa tympeään hetkeen. Ja toisaalta myös yllätykset tuntuvat entistä kutkuttavammilta tarjotessaan lähes täydellistä vaihtelua. Varmasti vähintään kymmenen ihmistä on ehtinyt pilke silmäkulmassa päivitellä väärin laskutettua punaviiniä ennen kuin vuoro on ohitse.

Ennen vuoron loppumista kaiken on myös oltava siistiä. Tämä ei koske vähiten tilityskaavakkeita, joiden mystisiä heittoja ruoditte aina kahvitiskin yllä ennen kotiinlähtöä (ja jännitätte sitä, milloin kotiin pääsee = milloin mystisiin heittoihin löytyy vähemmän mystinen selitys). Kun lopulta kaikki on paketissa, tiskit ojennuksessa, rahat tallessa ja pohjakassat entisellään, käännät selkäsi (useimmiten) pyyhityille pöydille ja paljolle touhotukselle tietäen, että joidenkin tuntien päästä sama toistuu. Ja toistuu. Ja toistuu.

Ja se siinä on kaikkein parasta.