Jäämisen kauneudesta

Näiden kylmässä riisuutuneiden puiden kanssa
minä olen vaiti yhtä mieltä

Kuinka pian voi jo
olla marraskuu


Vastahan taittuivat kuumiksi aamuiksi ne hämärät yöt
joina minä sinun viereltäsi pakenin

seisomaan silloille
juoksemaan kaduille
palelemaan pihoille

joilla kukaan ei kehottanut minua kääntymään takaisin


Ja kun nyt hehkuvan kylmä sade
vangitsee junilta kiiruhtavien katseita maahan
houkuttelee suojaavien ikkunoiden taa

minä annan pimeän asettua ympärille
annan kaihdinten sulkeutua sinun kättesi liikkeestä
yön laskeutua vierelle


ja läpi niiden öiden
jokaisena luomia painavana aamuna
kaikkina kiirehtien kuluvina päivinä
ja joka ainut kerta kun asetun illan syliin

minä hengitän sitä onnea



kun sinä kaiken jälkeen olet siinä

Sydän, sydän

Ai hyvänen aika

VIHDOINKIN


Vaikea sanoa kauanko kaikesta on
- kauanko on alusta ja kauanko kaikki on kestänyt
ja on mahdoton sanoa kuinka paljon on aikaa

kun ei mitään voi luvata


mutta tänään
juuri tällä kuluvalla hetkellä
vaikka niin paljon on saamatta
ja niin kauhean paljon antamatta


minä olen niin hämmentävän tyytyväinen kaikkeen
että voisin sanoa

rakastavani kaikkea

ja etenkin
Sinua

Elää ja unohtaa

Tällä hetkellä mietin, kuinka saada home pois kankaasta. Ällöttävin niksi tähän asti oli piimä, viisaimman kuuloinen taas tajuton kasa Vanishia.


Kenties olen mieluummin viisas kuin ällöttävä.


Huolimatta homeyllätykseen tuskastuneen poikaystäväni harmista olen erittäin onnellinen. Minua odottaa syksyllä mahdollisuus päästä kiinni unelmaani elämästä teatterin maailmassa, sillä noin viikko sitten löysin nimeni The Listalta. The Lista ilmoitti, että minut on hyväksytty Metropoliaan opiskelemaan esittävää taidetta.

Esittävää taidetta. Ai että.


Sitten minä vietän

ohuita aamuja
valuvia päiviä
palavia iltoja
valtavia öitä

ja unohdan homentuneet lakanat

Mutta sitä en unohda

kuinka siellä, missä minä nämä helteiset päivät vietän
asuu hentoja, vanhoja ihmisiä

jotka aina aamuisin pyytävät taivasta tulemaan lähemmäs

19.3.2010 - Minna Canthin, tasa-arvon ja surun päivä

Tänään taivas on jäähtynyttä hiiltä
se on kylmä
ja se on matalalla


Minä pukeudun sinun vanhoihin kenkiisi
sanon niille:

viekää


Mietin, mille mahdoit viimeiseksi nauraa
- nauroitko ohi syöksyvän linnun varjoa talon seinässä
nauroitko sinuun puiston katveessa kompastunutta miestä

nauroitko ihanaa tuulen tuntua ylimmän kerroksen ikkunalla
katsoitko alas
kaipasitko hiljaa


Mietin, mitä sanoisit kaikesta siitä itkusta
joka valtasi taloja nukahtavan avaruuden alla

kun aikaa ei enää ollut



mitä nauroitkin,
mitä sanoisitkin,


se kaikki on vielä pitkään tässä


tuudittaa uneen vapisevat, pitää itkeviä sylissä
kuin itse pitelisit heitä

Kuinka nopeasti kävi

Maailma oli
ja elämä


niin naurettavan pieni
ja pitkän aikaa
- tai ainakin siltä se sai itsensä tuntumaan -

myös kauhean kipeä

Eräänä iltana minä heräsin

käsivarsilta
sylistä
viereltä

ja sinä olit ehtinyt muuttaa kaiken
- hakea minut sinne missä uskallan vihdoinkin sanoa


että sinua minä tarvitsen

Älkää hyvänen aika tehkö sitä virhettä

En voi olla ihmettelemättä, mikä tätä maata vaivaa. Jokin aika sitten kuulin Heinolasta uutisen, jota ei terveellä järjellä voi eikä halua käsittää. Oikeastaan uutinen sai minut hyvin surulliseksi. Nyt siitä on pakko kirjoittaa. Reumasäätiön sairaalan toiminta uhataan lopettaa, koska se ei säästösyistä saa kunnilta maksusitoumuksia.

Onko todella niin, että Suomen ainoa vaikeiden tuki- ja liikuntaelinsairauksien vankkumaton osaamiskeskus on oikea säästökohde? Yksin nivelreumaan sairastuu vuosittain 40 000 ihmistä, Suomessa 2000-3000. Sairaus ei siis ole harvinainen, muttei se ole helppokaan. Kun saman katon alta löytyvät tämän erikoisalan parhaat ammattilaiset, heidän hajottamisensa ympäri maata tuskin on kauhean viisas veto.

Parasta, mitä sairastuneelle voi tapahtua, on hyvä lääkäri. Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta mahdottoman paljon on lääkäristä kiinni. Moni on löytänyt Reumalta apua, jonka kaltaista ei muualla mitä todennäköisimmin ole tarjolla. Kuinka moni terveysasemalääkäri osaa lähettää sinut juuri oikeiden ihmisten luo kun ei ole enää yhtä tiettyä paikkaa, josta heidät löytäisi?

Jo pihassa on se tuntu. Jo lapsena. Tunne siitä, että on oikeassa paikassa, että täältä saa apua ihan oikeasti. Ei niin kuin terveysasemilla tai keskussairaaloissa jonottaessa - kuinka joka kerta pelkää, että tällä kertaa uusi, tuntematon lääkäri muuttaa jälleen diagnoosiasi ja hoitoasi, että jälleen kerran saat vain nimellistä apua ja todellisuudessa heräät aamuisin taistelemaan äitisi kanssa jalkojasi liikkeelle jotta voisit kävellä vessaan, kun muut ala-asteikäiset voivat vaikka juosta heti herättyään.

Sairastuneiden lasten ystäville sairaus on vieras. Eivät he tarvitse sitä enää lääkäriltä. Eivätkä aikuiset. Riittää alituinen, mielen perukoilla asustava pelko siitä, kuinka herätessä omat jalat eivät enää kannakaan. Kuinka omat raajat eivät enää riitä.

Ei näiden pelkojen tarvitse olla totta. Pelastakaa Reumasäätiön sairaala.

Otteita melkein-elämisen liepeiltä

Odotuksia
ja odotus

että pääsisi pois siitä mikä ei ole itse

ja pelkoja
ja aavistus

että se kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, niin helppoa


Juon vihreää teetä, pakoilen tehtäviäni. Pyykit riehuvat koneessa omillaan, minun ei tarvitse niitä vahtia. Olen kipeä, olen väsynyt, olen turhautunut. En ole omalla tielläni. Ja pelkään etten osaa taistella itseäni sinne minne todella tahdon.

Herään aamuisin kuin johonkin välivaiheeseen, elämään, jossa ajattelen viipyväni vain hetken. Ja kuitenkin sen eläminen verottaa voimiani niin paljon, etten jaksa nähdä tarpeeksi vaivaa päästäkseni kiinni siihen, mitä todella haluan. Ajattelen välivuotta, taukoa, mahdollisuutta keskittyä, mahdollisuutta valmistautua. Enkä kuitenkaan tee sitä, en ainakaan vielä. Mikä minua pidättelee?

Ja sitten saan viestin. "Olen valmis, lähden tulemaan sinne." Ja kaikki turha purkautuu ympäriltä, sotku näyttää harmonialta, vääräkin tie arvokkaalta kokemukselta joka kannattaa elää täysillä kunnes todella tajuaa päästää siitä irti. Jäljelle jää ihana ymmärrys siitä, kuinka

minun valintani
ovat mahdottoman monilta osin

minun käsissäni.

Hallan syleilemistä öistä

Minun on yksinkertaisesti pakko saada nukkua


mutta kuinka unohdetaan kuuraiset puut
ja kuinka valtavan kaunis kaupunki
kuinka unohdetaan edes hetkeksi

Haluan luokseni miehen,

joka suuteli minua rautatieasemalla
sirkuksen jälkeen Kaapelitehtaalla
suuteli minua metron luona, piti siinä kauan ja



oli paljon muttei ollut liikaa